Sisälläni asuu suuri suru: ystäväni, vajaa 40-kymppinen nainen ja monen lapsen äiti tekee kuolemaa sairaalassa. Sisäelimet pettivät, keho ei jaksa enää elää. Syy: huumeet.Hän teki sairasvuoteellaan ratkaisun antaa elämänsä Jeesukselle: tieto siitä että mikäli Jumala ei tee ihmettä, ystäväni pääsee Jeesuksen luo.

Sain juuri kuulla, että ystäväni on kuollut. Taas kuolema korjasi satoaan. Mihin hän kuoli: elimistö ei enää jaksanut huumeita. Ikää oli vajaa neljäkymmentä. Neljä lasta jäi orvoksi. En mennyt hänen kuolinvuoteelleen, sillä tahdon että muistoissani hän on se eläväinen, naurava ihminen.

Suuri suru asuu tällä hetkellä sisimmässäni. Ystäväni teki uskonratkaisun kuolinvuoteellaan, joten tiedän, ettei hänellä ole kuolemaa, ikuisuus odottaa jossa ei ole kipua, ei surua, ei murhetta....on vain ikuinen kirkkaus Jeesuksen kanssa. Mutta tieto siitä ei poista surua, eikä sen pidäkään poistaa. On helpotus pystyä itkemään, tuntemaan ja kestämään surua, menetystä. Suren ihmistä, kenen aika oli niin varhain. Surunikin voin antaa Jeesukselle, Hänen lempeä katseensa tuo kaivatun lohdun, Hänen hellät kätensä kannattelevat minua, joka päivä ja varsinkin nyt minä tarvitsen Häntä!!!!

Olen kiitollinen elämästä, siitä että olen hengissä, kiitollinen siitä armosta jonka saan kokea joka päivä. Surullinen ja silti kiitollinen? Kiitollisuuden tunteminen. siitä että on pelastettu, että on elossa, että en kuollut huumeisiin, että minulla on joku, kuka ei koskaan hylkää minua, ei edes kun minun aikani tulee. On paljon syytä olla kiitollinen.

Taas(jälleen) mietin elämää ja kuolemaa. Jälleen mietin, miksi säästyin, miksi ei minun aikani ole ollut lähteä viimeiselle matkalle. Kuitenkaan emme voi koskaan tietää, koska on meidän viimeinen hetkemme. Itse tunnen turvallisuutta ajatellessani kuolemaa, sillä olen valinnut tien joka johtaa taivaaseen.

"Suru pitää surra pois, jotta päivä uusi tulla vois. Jos et surullesi aikaa anna, murheet sieluus syvälle jää...."