Itkettää, olen niin kiitollinen : kiitollinen että olen saanut tulla pois tuosta maailmasta, johon kuolee liian aikaisin, liian nuorena. Olen elänyt elämää, joka on vain varjo oikeasta, todellisesta elämästä. Kuinka kovan hinnan jotkut siitä elämän irvikuvasta maksavatkaan: he maksavat siitä hengellään. Ei se elämä ole sen arvoista. Mutta addiktio, huumeriippuvuus on valtava: se hallitsee kaikkea tekemistä, olemista. Se on sairaus, josta on erittäin vaikea toipua, mutta on silti mahdollista.

Olen nähnyt niin paljon, silmäni ovat joskus niin väsyneet. Olen nähnyt äärimmäistä väkivaltaa, olen nähnyt sellaista pahuutta, jota ei voisi uskoa ihmisessä olevankaan. Mutta hyvyyttä, sitä näin äärimmäisen harvoin, aitoa välittämistä. Sydämeni itki noina vuosikymmeninä jotka kuljin tuossa maailmassa. Olen itsekin tehnyt paljon pahaa, mutta en ole koskaan halunnut tietoisesti vahingoittaa toista ihmistä. Kun ensimmäisen kerran näin tuon pahuuden: se katsoi minua ihmisen silmistä, kuka oli "paras ystäväni". Maailmani romahti, en tiennyt enää mihin uskoa, onko maailmassa hyvää. Eksyin. Minut oli lapsesta pitäen opetettu uskomaan vain hyvään, olin naiivi ja sinisilmäinen, joka  ei ole eduksi kun elää huumemaailmassa. En tiedä, kuinka moni näkee sen äärimmäisen pahuuden ihmisissä: kuinka julma ihminen voi olla toiselle ihmiselle: tahtoa vain vahingoittaa toista ihmistä joko henkisesti tai fyysisesti, keinolla millä hyvänsä.

Minusta tuli kova. Kun ihminen särkyy, kuinka hän suojaa itsensä? Toisilla pettää mielenterveys, kun he eivät kestä todellisuutta. Minä kovetuin, tietämättäni. Mutta sillä tavoin suojelin itseäni, etten romahtanut. "Pala palalta murruin pois, vain ihmettelin ja itkin, en millään murtunut pois...". Joutuessani vankilaan ensimmäistä kertaa, tuossa vankilassa oli pastori, jolla oli palava usko Jumalaan. Olin tilassa, jossa ensimmäistä kertaa elämässäni kyseenalaistin Jumalan olemassaolon. Kyselin itseltäni, voiko pahuuden lisäksi olla hyvää(sielunvihollinen vs. Jumala). Mutta tuo Jumalan mies johdatti minut uskomaan taas Jumalaan. Se yö, jolloin murruin: itkin ja rukoilin, itkin siitä ilosta että sain rukoilla. Sellissäni heitin patjat ja tyynyt lattialle, en kokenut itseäni arvolliseksi nukkumaan pehmeällä vuoteella.

Tuosta alkoi matka kohti Jeesuksen syliä. Tie oli pitkä takaisin, mutta löysin kotiin. Sielunhoitajani kysyi, onko paha koskaan päässyt sydämeeni asti. Mietin asiaa ja pystyin vastamaan että ei ole, sydämeeni asti ei vihollinen koskaan päässyt. Sain löytää armon, löytää niin suuren rakkauden, joka pyyhki kaikki pahat tekoni pois, sain mahdollisuuden aloittaa puhtaalta pöydältä. Nyt saan kasvaa uutena luomuksena, Hän korjaa tätä särkynyttä ruukkua pala palalta,hellin käsin jotka eivät koskaan satuta

 

 

.http://youtu.be/Es6nMwui6cg